keskiviikko 19. tammikuuta 2011

TYYLILAJEJA

I Sanahelinää

Taidan kärsiä vähän lukupöhöstä. Syy löytyi joulukuusen alta ja itsestäni. Olinhan toivonut ja myös saanut kaikki ne kirjat lahjaksi, joihin halusin tutustua. Kaikkia niitä oli hehkutettu koko syksyn ajan eri medioissa ja kriitikot olivat haltioissaan. Osa ylsi Finlandia-ehdokkaiksi asti ja yksi voitti kyseisen palkinnon. Itse kirjoittavana luin kirjat ennen kaikkea niiden kielellisen ilmaisun valossa. Ohessa joitakin huomioita lukemistani kirjoista.
Ensimmäisenä tartuin Elina Hirvosen teokseen ”Kauimpana kuolemasta”. Sen kielellistä kauneutta ja aiheen käsittelyä uudella, tuoreella tavalla oli kehuttu varauksetta. Itse kehitysmaassa asuneena ja työskennelleenä halusin tutustua kirjan luomaan maailmaan ja kriitikoiden esiin nostamaan kehitysyhteistyön kritiikkiin. Minua kiinnosti myös kirjailijan afrikkalaisen naisen nahkoihin meneminen, hänen ajatuksensa, tunteensa ja toiveensa esiintuominen sisältäpäin. Hirvonen onnistuikin siinä kohtuullisesti, varsinkin lapsuusajan osalta.
Kieli oli minusta hyvin soljuvaa ja puhdasoppista, kaunistakin. Koin kuitenkin että kielikuvien ja sanojen runsaus aiheutti minussa lievää ähkyä ja sitä hoitaessani itse kirjan tarina hukkui jonnekin, jonne en parhaalla tahdollanikaan löytänyt takaisin.
Henkilöt jäivät minulle etäisiksi, jotenkin paperisiksi. Olisin halunnut ravistaa kirjaa ja varistaa kaiken ylimääräisen sanahelinän niin että tarinan henkilöt olisivat nousseet selvemmin esiin.

Oma lukukokemukseni poikkeaa valtavirrasta, joten toivoisin kommentteja teiltä kaikilta, jotka olette kirjan lukeneet. Vaikka en itse pitänyt kirjaa suosikkinani, suosittelen sen lukemista silti lämpimästi. Jätän kirjan hautumaan ja palaan siihen varmasti myöhemmin uudelleen. Monestihan käy niin, että seuraava lukukerta avaa kirjan aivan uudella tavalla.

Kustantajan sivut

II Sanailottelua


Tartuin Mikko Rimmisen kirjaan ”Nenäpäivä” varautuneesti. Jotenkin jo kirjan kansikuva toi mieleeni Pelle Hermannin ja siinä sivussa nenäpäiväkeräyksen hassuine punanenineen. Kirja on synnyttänyt kriitikoissakin kaksi eri leiriä, niihin jotka näkivät kirjan suomen kielen uudistajana ja hellyttävällä tavalla kantaaottavana syrjäytymiseen ja yksinäisyyteen ja sitten niihin, joista kirjan kieli on puhdasta kikkailua ja juoni sivuseikka.

Tahallani kärjistin ja oman lukukokemukseni puolesta asetun jonnekin välimaastoon. Kielikuvat olivat kyllä tuoreita ja istuivat tekstiin saumattomasti. Hauskakin kirja oli, harvoin nauran ääneen kirjaa lukiessani, tässä se tapahtui usein. Juoni oli tuoreella tavalla uusi ja avasi yksinäisyyden olemusta tyyliin naurua kyynelten läpi.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Hirvosen viimeisimmästä. Kirja pysyi koossa paremmin, henkilöihin pystyi samaistumaan. Tarinaa ei avattu liiaksi, joten se jätti lukijalle tilaa henkilökohtaisen mielipiteen ja tulkinnan muodostamiseen. Totuuden nimessä on kuitenkin mainittava, että loppua kohden tämäkin kirja alkoi jotenkin puuduttaa, uusiosanojen runsaus ja keski-ikäisen naisen hölmöily tuntuivat lopulta epäuskottavilta ja se alun surumielinen toisen ihmisen läsnäolon kaipuu muuttui tekovitsailuksi.

Finlandia-palkinto kuitenkin tuli tällä tyylillä tänä vuonna, joten jotakin ainutkertaista kirjassa täytyy olla. Itse olisin valinnut toisin. Lue ja anna oma arviosi.

Kustantamon sivut

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti